flasshi

Kesät Ivan lomaili Siestarjoella, pikkukaupungissa lähellä Suomen rajaa. Siellä hänellä oli ystäväkin, melkein samanikäinen serkkupoika, jonka kanssa kelpasi uida, kalastaa ja harrastaa muita poikamaisuuksia.
Muita ystäviä Ivanilla ei sitten ollutkaan. Hän ei juuri välittänyt poikain leikeistä, mutta ei oikeastaan ollut kiinnostunut tytöistäkään.
Se oli ongelma, ja enemmänkin. Ivan oli jollain merkillisellä tavalla tyttömäinen poika. Lihakset eivät suostuneet kasvamaan hänen kehoonsa, ei, vaikka hän kuinka juoksi, heitti, hyppi tai punnersi. Hän myös tykkäsi pukeutua nätisti. Alle kouluikäisenä Ivan usein hämmensi äitiään kyselemällä, milloin pippeli putoaa pois.
Isä ei ymmärtänyt poikaansa yhtään. Hän vaati vaatimistaan, että pojan täytyy miehistyä ja tehosti vaatimusta lyömällä, välillä kämme-nellä, välillä vyöllä. Kumpikin teki kipeää, mutta kumpikaan ei tehnyt häntä miehekkäämmäksi.
Kun Ivan kasvoi isommaksi, hän antoi hiustensa kasvaa olkapäille. Sellaista ei Neuvostoliitossa katsottu hyvällä 1980-luvun alussa. Isä sai jälleen sanomista. Kadullakin huomauteltiin.
Peruskoulun jälkeen Ivan alkoi opiskella viestintää, mutta oikeasti häntä kiinnosti taiteilijaelämä, sellainen, jota äidin asiakkaat elivät. Näiden suosituksilla hän pääsikin avustajaksi Aleksandrinskin teatteriin ja Lenfilmin tuotantoihin. Esimerkiksi Viktor Aristovin ohjaamassa elokuvassa Poroh (Ruuti) hän esitti nuorta vartiosotilasta, ja hänellä oli pari repliikkiäkin.
Ivanin elämä mullistui, kun hän oli vain 16-vuotias. Hän meni naimisiin, ja melkein saman tien syntyi lapsi. Kohta oli toinenkin tulossa.
Myöhemmin Ivan on tulkinnut asian niin, että avioliitto oli hänen elämänsä ensimmäinen peiterooli. Perhe oli kätevä kulissi, jos halusi kätkeä tai tukahduttaa mielessä pyöriviä levottomia ajatuksia, jotka olivat Neuvostoliitossa niin luvattomia, että niistä saattoi joutua vankilaan. Ja Ivan yritti kovasti olla tavallinen mies.
Kun Ivan oli 18-vuotias, hänen elämänsä mullistui jälleen. Isänmaa kutsui poikaansa.
Siellä jossain, kaukana etelässä, odotti Afganistan, johon puna-armeija oli juuttunut sotimaan toivotonta sotaa. Vastustajina Hindukušin vuorilla olivat asemiinsa kaivautuneet fanaattiset ja hyvin maastokelpoiset mujahideen-sissit.
Kumma kyllä, Ivan joutui sotaan lopulta äitinsä takia. Kahden lapsen isänä hänen olisi kuulunut saada vapautus asepalveluksesta, niin sanoi laki. Vaikka äidille ja isälle oli tullut ero, he kuitenkin kantoivat yhdessä huolta ongelmapojastaan, joka joi liikaa, oli masentunut ja jota edes avioliitto ei ollut miehistänyt niin kuin he olivat toivoneet.
Vanhemmat pitivät keskenään kasvatuspala-verin, ja sen päätös oli, että sotilaskuri tekisi pojalle hyvää. Se ryhdistäisi ja lopettaisi haihattelun.
Äiti käytti suhteitaan. Hän soitti tutulle kenraalille, joka ymmärsi tuskan ja määräsi Ivanin armeijaan, vieläpä kovimpaan mahdolliseen paikkaan: laskuvarjoprikaatin eliittijoukkoihin.
Ivan pani vastaan parhaansa mukaan, mutta mikään ei auttanut. Määräpäivänä Ivan löysi itsensä junasta kolkuttamasta kohti Valko-Venäjän pääkaupunkia Minskiä, jonka liepeillä sijaitsi BaranovitŠin pikkukaupunki ja laskuvarjoprikaati.
Oli vuosi 1985, ja Gorbatšov oli juuri noussut valtaan. Perestroika oli nupullaan, ja armeijassa se tarkoitti esimerkiksi sitä, että alokkaiden simputuksesta rohjettiin jo kuiskutella julkisesti.
Ivanille siitä ei ollut apua. Kauhujutut osoittautuivat tosiksi. Alokasaika oli yhtä kidutusta.
Puna-armeijassa ensimmäisten kuuden kuukauden aikana hän ei juuri tehnyt muuta kuin juoksi. Koskaan ei ollut rauhaa syödä, juoda tai nukkua kunnolla. Untuvikkoja kiusattiin kursailematta. Yöllisiin herätyksiin, karjumiseen ja väkivallan uhkaan tottui nopeasti, mutta käymälänöyryytyksiin ei. Joskus jonkun kaulaan, mahdollisimman lyhyen ketjun päähän, ripustettiin partakoneenterä, jolla vessa piti rapsutella puhtaaksi. Toisinaan riitti, että jynssäsi reiän lattiassa puhtaaksi hammasharjalla.
Kouluttajien lisäksi myös pitempään palvelleet jermut olivat tyranneja, joita alokkaitten kuului palvella.
Tätä perinnettä hillitsi se, että kaikki tiesivät kohta joutuvansa taistelukentille. Kun yksi jermuista yritti tehdä hänestä palvelijaansa, Ivan vihjaisi: "Mietipä hetki. Pian päästään Afganistaniin ja meillä kaikilla on kovat piipussa. Sodan melskeissä voi tapahtua mitä vain."
Viesti meni perille, ja Ivan sai olla rauhassa.
Puolessa vuodessa Ivan oppi hyppäämään laskuvarjolla, ampumaan monenlaisilla aseilla ja lisäksi hän sai salamurhaajan pikakoulutuksen.
Jussi Kaakinen

Sen jälkeen edessä olikin lähtö sotaan. Ivan komennettiin muutaman muun keltanokan kanssa lentokoneeseen. Määränpäätä ei kerrottu. Kuuden tunnin lennon jälkeen kone laskeutui ja takaportti avattiin.
Vastaan löi 40 asteen pätsi. Ympärillä näkyi jylhiä vuoria ja niiden takana lisää jylhiä vuoria.

    кто голосовал?