Puukiipijäpariskunta kantaa ruokaa pesän poikasille välittämättä toimittajan ja luontokuvaajan läsnäolosta.
Vanhan kuusimetsän varjoissa ääntään availevat järripeippo ja peukaloinen. Latvuksissa humisee tuuli, mutta sammaleisella metsänpohjalla vallitsee tyyni rauha.
On alkukesän varhainen aamu.
Yön väistyvä kosteus kutittelee vielä nenässä. Lahokuusen rungon ja kaarnan välissä on pienen ruskean linnun pesä.
Kaarnan takaa kuuluu sirahteleva, korkea ääni. Läheltä kuuluu vastaus. Puukiipijäperhe kommunikoi keskenään. Hetkeä myöhemmin toinen vanhemmista livahtaa kaarnankoloon suu täynnä hyönteisiä.
Järjestelmäkameran suljin räpsähtää määrätietoisesti pari kertaa. Koiras pyrähtää etsimään lisää pulleita hyönteisiä. Tunnelma on epätodellisen kiireetön.
Tämä on luontokuvaaja Jani Ylikankaan olohuone.
Ylikangas irtisanoutui töistä vuoden alussa viimeistelläkseen ensimmäisen kirjansa.
Pyykuvat tallentuivat vuosien 2015–2017 aikana. Viimeisten vuosien projektina on ollut pyymetsän sivuhenkilöiden kuvaaminen – viimeisimpänä tämän kevään pohjantikka ja puukiipijä.
– Se, mihin konkreettisesti törmäsin oli, että kirjan työstäminen ei edennyt. Työelämä oli koneen ääressä ja sille tasapainona luontokuvaus metsässä. Kuvia kertyi koneelle, mutta kirjan varsinainen työstäminen ei vain kertakaikkiaan edennyt.
Keski-Pohjanmaan kulttuurirahasto myönsi Ylikankaalle 13 000 euron työskentelyapurahan. Sen turvin hän voi nyt keskittyä täysin kirjaansa, joka ilmestyy kuluvan vuoden lopulla.
Pyy, tuttu tuntematon
Kirjan päähenkilö, pyy, on kiinnostanut Ylikangasta lapsesta saakka.
Kun ajatus kuvausprojektista syntyi, realiteetit iskivät nopeasti silmille. Piilottelevaa arkea viettävä lintu oli oman toimen ohella mahdoton kuvattava.
Hivuttautuminen sisäpiiriin jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.
– Vaikka pyy on yleinen ja asuu monesti ihan taajamassa, ei sitä noin vain kuvata. Ainoa tapa, minkä keksin oli, että minun täytyy pystyä kävelemään pyitten mukana niin, että ne ei välitä minusta mitään.
Kahdeksan kuukauden hengailu pyyn reviirillä tuotti lopulta tulosta, kun koiraspyy söi puolukoita Ylikankaan tarjoamasta varvusta.
Kovalevylle kertyi vajaan kolmen vuoden aikana soidinmenot, parittelu, haudonta, poikasten kuoriutuminen, lumikiepissä yöpyminen – ja yhden naaraan kuolema.
Ihminen on vaaraton, kunnes toisin todistetaan
Ylikangas valottaa menetelmäänsä, kuinka päästä villin luontokappaleen “varjoksi”, kuten hän itse asian ilmaisee.
Hän havainnollistaa eläimen käyttäytymisen koiran avulla; oman perheen parissa koira on leppoisa, rento, oma itsensä.
Vieraan ihmisen astuessa taloon koira tekee arvion tulijasta. Ja jos se tulkitsee ihmisen vaarattomaksi, se jatkaa omia päivärutiinejaan.
Luontokuvaajan mukaan esimerkiksi puussa päivälevolla oleva pöllö käyttäytyy samoin. Se tarkkailee ihmistä, ja jos ihminen ei ole huomannut sitä tai ole kiinnostunut siitä, pöllö jatkaa istumista eikä karkaa.
Eläin tekee välittömän uudelleenarvioinnin, jos se pelästyy tai kokee itsensä uhatuksi.
Silloin luottamus voi kokea peruuttamattoman kolhun.
– Tavoite on, että luonto jatkaa omaa puuhaansa ja kuvaaja on vain todistamassa sitä. Ei muuttamassa tai manipuloimassa tilannetta. Tämäkin on ihan täydellistä, kun saadaan tässä seurata, kun puukiipijät jatkuvasti tuovat ruokaa pesälle, Ylikangas toteaa.
Tuuri ja taide luontokuvassa
Hyvä luontokuva syntyy hyvällä tuurilla ja hyvällä kameralla.
Näihin väittämiin Jani Ylikangas on vuosien varrella törmännyt. Hän on täysin eri mieltä. Kuvat syntyvät henkilökohtaisen vision pohjalta.
Ylikankaan metodina on tehdä niin monta kuvauskeikkaa, että lopulta todennäköisyys onnistua on käytännössä sata prosenttia.
Täytyy kuitenkin olla valmis yrittämään, kuvaaja muistuttaa.
– Itse pidän tärkeänä, että luontokuvauksessa rimaa ei lähetä laskemaan sen takia, että kohde on vaikeampi kuvata kuin se malli, joka on yhteistyöhaluinen.
Monet pyykuvat Jani Ylikangas on ottanut muotokuvaukseen tarkoitetulla objektiivilla, jonka polttoväli on 85 millimetriä ja valovoima 1.2. Kyseinen linssi antaa mahdollisuuden laajempaan kuvakulmaan ja ilmaisullisempaan taustaan terävyysalueen ulkopuolella kuin klassiset luontokuvaajien "pitkät putket".
Parhaiten tämä ilmaisutapa tulee esille Jani Ylikankaan kuvassa, jossa pyy on vaipumassa uneen ilta-auringon valaistessa metsää viime säteillään. Ympäröivä maisema heijastuu linnun silmästä.
Objektiivivalinnan ja kuvausmetodin lisäksi myös Ylikankaan estetiikka poikkeaa valtavirrasta: luontokuva on yksi taidemuoto muiden joukossa.
Hänen kuvissaan eläimet esiintyvät muotokuvamaisen levollisina, rauhallisina ja kauniina.
Kameroiden huima kehitys mahdollistaa liikkeen pysäyttämisen tavalla, jota ihmissilmä ei luonnossa ehdi havaita. Tästä syystä yhdeksi luontokuvauksen valtatrendiksi on noussut jonkin ennennäkemättömän tilanteen tai asennon vangitseminen.
– Sehän on ihan päinvastaista siihen nähden miten ihmisiä kuvataan. Haluamme, että ihminen on edustava kuvata ja että naama ei näytä miltä sattuu, kun malli on hypännyt ilmaan. Se on myös se, mitä pyrin tekemään luonnon kanssa. Ei eläinten tarvitse näyttää hölmöiltä, päinvastoin.
Ylikankaalle kuvat ovat muistoja autenttisesta kuvaustilanteesta. Manipulointi tai kohteen houkutteleminen kuvaan äänillä, syöteillä, tai muuten, puuttuvat pelikirjan keinovalikoimasta.
– Onnistumisen tunteet ovat aika voimakkaita silloin, kun siinä on taustalla, joissakin tapauksissa voi sanoa, vuosien odotus ja kuukausien työ. Kuvaustilanteen manipulointi on muisto manipuloinnista.
Tunteikkaat jäähyväiset
Aamu havumetsän uumenissa on vaihtunut päiväksi ja aurinko pudottelee kirkkaita säteitään korkealta sankan kuusiston läpi.
Paras valo taianomaiseen kuvaan puukiipijästä on tältä aamulta sammunut.
Kun ensin on kahdeksan kuukautta pelkkää oleskelua reviirillä. Sitten päälle vuosia kestävä intiimi kuvausprojekti: jos pyyn hyväksyntä muotokuvaukselle sykähdytti, on myös projektin päättyminen täytynyt olla Ylikankaalle ikimuistoinen hetki.
Viimeinen tavoitekuva oli soidintappelun taltiointi, Ylikangas kertoo. Toukokuussa 2017 nuori pyykoiras saapui reviirille ja välittömästi alkoi räiskyvä tappelu kahden pyykukon välillä.
Taistelu risukkoisessa miljöössä tuotti halutun kuvan.
Välittömästi maiseman rauhoituttua Ylikangas tajusi, että kuvausprojekti pyyn kanssa on tullut päätökseensä. Kilpailijan häätänyt tuttu pyy käveli sammalella hienossa valossa kuvaajasta poispäin.
Linnun ja kuvaajan tiet erkanivat.
Kuvausprojektin aikana kuvaajalla oli ollut koko ajan selkeä päämäärä ja tietämys mitä tehdä. Nyt mielen täytti tyhjyys.
– Olin sijoittanut aikaani ja energiaani niin intensiivisesti projektiin. Kun se vietiin pois niin siitä lähti keski-iän kriisi aika hyvin liikkeelle.
Palautuminen kesti kauan ennen kuin pyyprojekti sai jatkoa muilla tavoilla.
Tulevaan kirjaansa Ylikangas pyrkii saamaan saman tunnekirjon, mitä hän on luonnossa kameransa kanssa kokenut. Kesä ja syksy kuluvat täysin kirjoittamisen parissa. Hän odottaa tulevaa innolla.
– Paljon on uusia juttuja edessä muun muassa taiton suhteen. Se tulee olemaan tosi mielenkiintoista aikaa.
Aiheesta voi keskustella sunnuntaihin 26. kesäkuuta kello 23 asti.
Lue seuraavaksi: