Vuonna 1954 nuori Elvis Presley lauloi "that's all right mama", eikä popmusiikin maailma ollut entisensä. Sun Studiolla Memphisissä äänitetty kappale on yksi rock'n'rollin alkuteoksista. Baz Luhrmannin ohjaama Elvis ei jätä epäselväksi, miten merkittävä äänitys oli.
Ensi-iltansa keskiviikkona 29. kesäkuuta saavassa elokuvassa karnevaalin kanssa kiertävä, hampaatonta country-artisti Hank Snow'ta (David Wenham) manageroinut eversti Tom Parker (Tom Hanks) kuulee levytyksen, mutta isomman vaikutuksen tekee tieto artistin ihonväristä.
– Hän on valkoinen?!, Parker hirnahtaa häkeltyneenä.
Tästä alkaa manageri Parkerin ja artisti Presleyn (Austin Butler) yhteinen matka, jonka tiedämme olleen töyssyinen. Parker kärsi pahasta uhkapeliaddiktiosta, ja rahoitti pelaamistaan puskemalla Presleyta mahdollisimman rahakkaisiin hankkeisiin.
Presley, joka käänsi urallaan lukuisia mustien artistien kappaleita jättihiteiksi, olisi elokuvan mukaan halunnut kiertää maailmaa. Sen sijaan hänet kiinnitettiin Parkerin tahdosta vuosiksi Las Vegasiin, missä hän veivasi kasinoyleisöille illasta toiseen yhä värikkäämmissä esiintymisasuissa.
Samalla hänen päihderiippuvuutensa paheni. Presley söi lääkkeitä ja joi alkoholia.
Elokuussa 1977 rockin kuningas kuoli Graceland-lukaalinsa vessaan. Hän oli 42-vuotias.
Elvis ei aina hallinnut uraansa
Baz Luhrmann ei ole ollenkaan varma siitä, tarvitseeko maailma vuonna 2022 elokuvaa Elviksestä. Niitähän on jo: Kurt Russell näytteli Presleytä vuonna 1979, Bruce Campbell vuonna 2002 ja Michael Shannon vuonna 2016. Dokumentteja on tehty 1960-luvulta lähtien.
Mutta mielestään Luhrmann ei tehnyt varsinaisesti elokuvaa rock'n'rollin kuninkaasta. Häntä kiinnosti kaksi periamerikkalaista teemaa, jotka ovat tänä päivänä ihan yhtä ajankohtaisia kuin 70 vuotta sitten.
Ensimmäinen liittyy innovatiivisuuteen. Elvis näyttää taiteilijan, joka ammentaa aiemmasta luodakseen jotain täysin uutta, nousee huipulle ja muuttaa maailmaa.
– Niin tapahtuu nuorien pop-tekijöiden kanssa. Niin tapahtuu myös tänä päivänä. Pian tulee taas joku, joka shokeeraa meitä kaikkia, Luhrmann ennustaa.
Tyylikkäästi harmaantunut, mustaan pikkutakkiin pukeutunut ohjaaja puhuu Ylelle etäyhteydellä. Haastattelun alkuun hän muistelee Helsingissä Moulin Rouge! -elokuvan (2001) yhteydessä järjestettyjä juhlia, joissa esiintyi kodinhoitovälineitä soittava suomalaisyhtye Cleaning Women.
– Te suomalaiset voitte olla täysin sekopäitä!
Yksi Elvis-elokuvan mieleenpainuvimmista kohtauksista on keikka, jolla Elvis tajuaa ensimmäistä kertaa lantionheilutuksen voiman. Hänen haaransa hytkyvät väljässä vaaleanpunaisessa puvussa, ja nuorista naisista koostuva yleisö meinaa pyörtyä huumasta. Vanhempi ikäpolvi mulkoilee.
Elvistä näyttelevä Austin Butler muistuttaa, ettei Elvis aina hallinnut omaa uraansa. Parhaat hetket olivat niitä, joissa hän sai toteuttaa itseään.
– Hän resonoi nykykuulijoissa, koska hän oli niin omaperäinen. Ja musiikki on niin hyvää. Se tulee olemaan ajatonta.
Lumiukko ja ihmisten yhdistäjä
Elokuvan toinen iso teema on myyminen. Sitä Luhrmann käsittelee elokuvan kertojana toimivan eversti Parkerin kautta.
Ratkaisu on vähän samanlainen kuin monissa Shakespearen näytelmissä tai Miloš Formanin elokuvassa Amadeuksesta, ohjaaja huomauttaa.
– Amadeus ei kerro oikeastaan Mozartista, vaan kateudesta näiden kahden miehen [Mozartin ja Antonio Salierin] välillä.
Parker oli Luhrmannin sanojen mukaan käärmeöljykauppias. Puoskari ja onnenonkija, joka myi tuotettaan – Elvis Presleytä – keinoja kaihtamatta. Parkeriin viitataan Elviksessä toistuvasti lumiukkona: englanniksi muiden jekuttamisesta tai sumuttamisesta käytetään verbiä snow.
– Hän on hahmo, joka sanoo mitä tahansa saadakseen sinut uskomaan.
Ja nyt päästään siihen, miksi Elvis-elokuva oli tehtävä.
– 4–5 vuotta sitten tajusin meidän elävän maailmassa, jossa lumiukko, sumuttaminen, oli maailmaa dominoiva voima. Ajatus siitä, että olet valmis laittamaan nimesi mihin tahansa ja sanomaan mitä tahansa myydäksesi. Ja internet tarjoaa tälle alustan, Luhrmann selittää.
Hän puhuu internetin salaliittoteorioista, joiden yksi vetovoima on niiden tarjoama yhteisöllisyys. Qanon ja muut vastaavat ilmiöt tarjoavat keinon torjua omaa yksinäisyyttä. Siksi niihin saatetaan lähteä mukaan, vaikka niiden tiedettäisiin olevan salaliittoteorioita.
– Et ole yksinäinen, kun lähdet mukaan litteän maan teoriaan. Se ei ole jotain, mitä vain hölmöläiset tekisivät.
Luhrmann näkee Parkerin vastavoimana Elviksen.
– Hän liikuttaa ihmisiä totuudella. Totuus on puhdasta tunnetta, universaaliutta, ihmisten yhdistämistä.
Oliko Elvis rasisti?
Kaikilta osin Elvistä ei ole pidetty ihmisten yhdistäjänä. Mustalle musiikille uransa perustanutta artistia on kutsuttu useaan otteeseen rasistiksi. Public Enemyn Chuck D väitti niin vuonna 1980, ja niin sanoi Quincy Jones reilun vuoden takaisessa haastattelussa.
Tätä teemaa Luhrmann ei mainitse haastattelussa oma-aloitteisesti, mutta elokuvan näkemys on yksiselitteinen: Elvis ei ollut rasisti.
Heti alussa nähdään, kuinka alakouluikäinen Presley ajautuu transsiin mustassa gospel-kirkossa. Myöhemmin, kultaa vyölleen keränneenä, hän seuraa televisiosta järkyttyneenä uutista Martin Luther Kingin kuolemasta.
– Elvis Presley oli rotukeskustelun keskiössä kaikilla noilla vuosikymmenillä. Hyvässä, pahassa ja rumassa, Luhrmann sanoo.
Hän muistuttaa, että Presley syntyi mustaan kaupunginosaan ja varttui mustassa ympäristössä. On vain luontevaa, että tämä perimä kuului hänen musiikissaan.
Elvistä näyttelevä Austin Butler muistuttaa, että muusikko vietti aikaa mustien kollegoidensa kansoittamalla Beale Streetillä Club Handyn kaltaisissa juottoloissa ja imi vaikutteita Sister Rosetta Thorpelta, Big Mama Thorntonilta, Howlin' Wolfilta, Little Richardilta sekä B. B. Kingiltä. Musta kulttuuri toimi Elvikselle turvasatamana.
Butler kuvailee Elvistä harakaksi, joka keräsi kaikki mahdolliset vaikutteet R&B:stä gospeliin sekä countryyn ja tuotti niistä jotain ennenkuulumatonta. Kaikki syntyi rakkaudesta musiikkiin.
– Hän oli vaikutteiden prisma. Eikä häntä olisi ilman mustaa musiikkia ja mustaa kulttuuria. Luulen, että monet eivät tänä päivänä ymmärräkään, kuinka häiritsevää se oli, ja millainen vaikutus sillä oli poliittisesti, Butler sanoo.
Elokuvassa on kohtaus, jossa Elvis Presley katsoo yleisön villitsevää Little Richardia ja sanoo, kuinka mahtavaa olisi äänittää tämän kappale Tutti Frutti. Vieressä istuva B. B. King (Kelvin Harrison) toteaa, että Elvis tekisi kappaleella enemmän rahaa kuin mistä Little Richard voisi unelmoidakaan.
Vaikka Elvis ei olisi rasisti ollutkaan, viihdeteollisuus sitä kiistatta oli.
– Kukaan ei voi kiistää, että tuo aika oli epätasa-arvoista. Olen kiitollinen, että pystyimme käsittelemään sitä, Butler toteaa.
Baz Luhrmann on "kuin kuppi kahvia aamulla"
Elvis Presleyn vaimoa Priscillaa näyttelevä Olivia DeJonge arvioi Baz Luhrmannin olevan yksi harvoista ohjaajista, joiden elokuvat tunnistaa heti ensimmäisistä kuvista. Hän kuvailee tuotantoa sirkukseksi.
– [Baz] houkuttelee mukaan ihmisiä, jotka välittävät ja suhtautuvat elokuvaan intohimoisesti. Sille on syynsä, miksi ihmiset työskentelevät hänen kanssaan uudestaan ja uudestaan.
Kuvauksissa Luhrmann saattoi muuttaa suunnitelmia lennosta. Ohjaaja oli myös avoin muiden ehdotuksille, ja improvisoinnille oli paljon tilaa. Tällainen on ison budjetin studioelokuvissa varsin harvinaista.
– Hän oli kuin kuppi kahvia aamulla. Hänestä sai paljon energiaa, DeJonge sanoo.
Elvistä voisi kuvailla samaan tapaan. Rikas väripaletti, nopeat leikkaukset, villinä kieppuva kamera ja täyteen ahdettu ääniraita ovat kaikki tuttuja elementtejä Luhrmannin aiemmista elokuvista.
Ja kuten Romeo + Juliassa (1996), Moulin Rougessa (2001) ja The Great Gatsbyssa (2013), ohjaaja käsittelee mennyttä nykyhetken kielellä.
Romeo + Julia siirsi Shakespearen näytelmän Italian Veronasta Yhdysvaltain Kalifornian Venice Beachille. 1920-luvulle sijoittuneessa Gatsbyssa soi moderni rap ja R&B, koska ne ovat aikamme jazzia.
Elviksessä muoti ja instrumentit ovat 1950-lukua, mutta kohotettuina. Ääniraidalla kuullaan Doja Catin ja Eminemin kaltaisia nykynimiä.
Luhrmann ei ole varma, poimivatko katsojat elokuvasta kaikki ne teemat, joita hän halusi käsitellä. Niin paljon on ääntä, kuvaa ja kaikenlaista krumeluuria.
– Olen tehnyt viihdettä. En yritä väittää, että se on tieteellinen tutkielma näistä aiheista, Luhrmann myöntää.
Mitä ajatuksia artikkeli herätti? Voit osallistua keskusteluun 29.6. klo 23 asti.