Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Vantaan Martinlaaksossa asuvat Johanna ja Olli-Pekka Pohjantaival ovat kokeneet olevansa todella yksin lastensa kanssa. Molemmat ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle muualta, eikä sukulaisten tukiverkkoa ole lähellä.
Perheeseen kuuluvat vanhempien lisäksi kaksivuotias Aaro ja kolmen kuukauden ikäinen Urho. Lasten isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä. He eivät pääse lyhyellä varoitusajalla tueksi.
– Esikoisen synnyttyä meillä ei ollut ketään, joka olisi voinut ottaa lapsemme hoitoon, vaikka mikä tilanne olisi ollut, Johanna Pohjantaival sanoo.
Aaro syntyi korona-aikana, joten hän eli vauva-ajan suojattua elämää. Kun poika vietiin päiväkotiin, alkoi pitkä infektiokierre: korvatulehduksia, flunssaa, kuumetta...
Kumpikin vanhemmista työskentelee tehtävissä, joihin ei oteta sijaista. Jos he ovat töistä pois, työt kasaantuvat.
– Olemme yrittäneet sumplia töitä, tehdä etänä ja kuroa iltaisin kiinni kasautuneita työtehtäviä, Johanna Pohjantaival sanoo.
Hän painottaa, että heillä on parempi tilanne kuin monilla muilla, sillä molemmat osallistuvat tasapuolisesti lastenhoitoon.
– Minua hirvittää, miten yksinhuoltajat pärjäävät. Vanhempia jää yksin raskausaikana, erotilanteissa tai toisen puolison ollessa kyvytön auttamaan. Moni on muuttanut pääkaupunkiseudulle maakunnista, eikä apua ole lähellä.
Vanhempien uupumus ja stressi heijastuvat myös lapsiin. Heitä myös syyllistetään ristiriitaisin viestein.
– Suomessa on vahva mentaliteetti, että lasten kanssa pitää pärjätä yksin ja jos ei pärjää, ainakaan toista lasta ei saa hankkia. Samaan aikaan puhutaan, että syntyvyyden tulisi olla korkeampi.
Palvelusetelistä ei ollut apua
Perheiden on hankala saada yhteiskunnan apua etenkin, kun avuntarve tulee äkillisenä ja yllättäen. Kuntien ja hyvinvointialueiden tarveselvitykset vievät aikaa, eivätkä tarjotut palvelut kohtaa perhearjen todellisuutta.
Neuvoloissa kysytään tukiverkoista, mutta edes kirjaus niiden puuttumisesta ei Pohjantaipaleiden kokemuksen mukaan johda todelliseen apuun.
Heidät neuvola ohjasi lopulta kysymään apua lapsiperheiden kotipalvelusta. Perheelle myönnettiin välittömästi 40 tunnin palveluseteli.
Pohjantaipaleet käyttivät tunteja siihen, että soittivat palveluntarjoajille. Lopputulos oli, että he saivat hoitajan kotiinsa kaksi kertaa.
– Laskin, että saimme käytettyä setelin voimassaoloaikana kymmenen prosenttia myönnetystä ajasta. Siitä tuli entistä pahemmin olo, että olemme yksin. Emme voi saada apua, mikä lisäsi kuormitusta entisestään, Johanna Pohjantaival toteaa.
Pohjantaival oli yhteydessä kaupunkiin ja kertoi tapahtuneesta. Tilannetta harmiteltiin, ja uusi palveluseteli myönnettiin.
– Sama rumba alkoi alusta, kun soitimme palveluntarjoajia läpi. Siinä kohtaa jätimme kesken. Totesimme, ettei tässä ole järkeä.
Vauvaperheitä kehotetaan verkostoitumaan ja auttamaan vertaistukena toisiaan. Se ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, vaan luottamuksen synty vaatii tutustumista.
– Ei turvaverkkoja luoda niin, että sanot jollekin: hei, olen Johanna ja tarvitsen turvaverkkoa, tulisitko sinä meidän turvaverkoksemme?
Lapsiasiavaltuutettu tunnistaa ongelman
Kuntien perheiden tukena ollutta kotipalvelua on purettu 1990-luvulta lähtien. Seurannaisvaikutuksiin on havahduttu lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarisen mukaan vasta 2010-luvulla, mutta tilanne ei ole korjaantunut.
Vuosikymmeniä aiemmin Suomessa oli selvää, että useamman lapsen perheissä kodinhoitaja tuli perheen luo vähäksi aikaa esimerkiksi uuden perheenjäsenen synnyttyä ja muissa poikkeustilanteissa: hoitamaan vanhempia sisaruksia, tekemään ruokaa, käymään kaupassa ja siivoamaan.
Kotipalvelulle olisi edelleen paljon tarvetta.
– Jos vanhempi sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan tai joku sisaruksista sairastuu, ne ovat jo itsessään kriisitilanteita. Jos lastenhoidon ja arjen rakenteiden järjestely tulee hyvin vaikeaksi, se syventää kriisiä entisestään, Pekkarinen sanoo.
Jos perheelle tulee tunne, ettei heitä auteta hädän hetkellä, sekin on traumatisoivaa, Pekkarinen toteaa.
Pelkästään korona-aikana perheille muodostui hoito-, hoiva- ja palveluvelkaa, joita ei saada hetkessä kuntoon. Lasten- ja nuortenpsykiatriaan on pitkät jonot, ja jopa lastensuojeluun jonotetaan. Lapset ja perheet odottavat apua.
– Jos haluttaisiin ehkäistä vakavia ongelmia, meillä ehdottomasti täytyisi olla sellainen tuki, jota perheet saavat välittömästi poikkeuksellisissa tilanteissa, Pekkarinen painottaa.
Hänen mielestään tilanne on hölmöläisten hommaa.
– Jatkamme peittoa loppupäästä, ja ihmettelemme, kun rahaa menee hirveästi. Meidän pitäisi vahvistaa alkupäätä. Hyväksyä, että jonkin aikaa kulut voivat kasvaa, mutta sitten päästään tilanteeseen, jossa kulut pienenevät ja perheet voivat paremmin.
Perheiden tukemisessa riittää tehtävää
Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarisen mielestä Suomessa on paljon tehtävää työn ja perheen yhdistämisen helpottamiseksi.
Vanhempi saa jäädä kotiin hoitamaan alle kymmenenvuotiasta lasta neljäksi työpäiväksi. Monissa työehdoissa palkallinen aika on tätä rajatumpi.
Tilapäisen hoitovapaan käytössä on kymmenen vuoden aikana tapahtunut tasa-arvoistumista. Isät ja äidit jäävät lähes yhtä usein hoitamaan sairasta lastaan, ilmenee tutkimuksesta.
Pekkarinen muistuttaa, että kaikissa tilanteissa tulisi katsoa ensisijaisesti lasten etua.
– Lyhyellä aikavälillä tehdyt säästöt muuttuvat suuriksi kustannuksiksi pitkällä tähtäimellä. Varhainen tuki olisi kaikkein edullisin ja inhimillisin ja myös paras keino.
Pekkarisesta tuntuu, että nyt huolehditaan usein vain velvoittavista pykälistä. Lapsia ajautuu viimesijaiseen keinoon eli lastensuojeluun, kun yhteiskunnan on sellainen apu pakko järjestää.
Suomi käyttää lastensuojeluun vuosittain noin 1,2 miljardia euroa.
Apua omalla rahalla
Vantaalla lapsiperheiden tukemisvastuu on siirtynyt vuodenvaihteessa kaupungilta Vantaan ja Keravan hyvinvointialueelle.
Pohjantaipaleiden tilanne näyttää nyt aiempaa valoisammalta, sillä perheelle on luvassa kaksi hoitokertaa. Kotipalvelun työntekijä ei saa kuitenkaan hoitaa kuin vauvaa, ei päiväkotipaikan saanutta isoveljeä.
Tällä hetkellä Pohjantaipaleet saavat apua Mannerheimin Lastensuojeluliiton kautta, tosin omakustanteisesti.
– Tämä on ollut huomattavasti helpompaa ja toimivampi järjestelmä kuin palvelusetelit, Olli-Pekka Pohjantaival toteaa.
Perheen luona on käynyt kaksi tutuksi tullutta hoitajaa. Heidän on kuitenkin mietittävä omakustanteista hoitoapua eri tavalla, kun kaikki muutkin kulut arjessa kasvavat.
– Pelkästään lainanhoitokulut ovat nousseet 400 euroa kuukaudessa, perheenäiti toteaa.
Pohjantaipaleiden tilannetta on parantanut onneksi se, että myös Johannan veli on muuttanut tänä keväänä pääkaupunkiseudulle.
Olli-Pekka ja Johanna Pohjantaival haluavat ryhtyä itse tukiperheeksi, kunhan omat lapset ovat isompia.
– Haluamme auttaa, koska tiedämme, että monilla asiat ovat vielä huomattavasti hankalammalla tolalla kuin meillä nyt, Johanna sanoo.
Kysyimme, miten sinä olet järjestänyt lastesi hoidon, jos sukulaisten tuomaa tukiverkostoa ei ole ollut. Lomake on nyt suljettu, kiitos kaikista vastauksista.