В том то и дело, что иногда сложнее получается этим самым спец органам проверять на вшивость человека без взаимодействия со спец органами страны откуда просящий убежища приехал. В зависимости от легенды, может ведь быть такой вариант что просящего убежище преследуют спец органы своей страны, и тогда соответствующий запрос со стороны спец органов страны рассматривающей ходатайство не имеет смысла, точнее может быть даже опасен (в случае например когда претендующий на статус беженца заявляет что если органы его страны узнают то кому-то из его родственников оставшихся в стране грозит большая опасность).

А зачем воду в ступе толочь? Сходите на сайт UVI и прочитайте следующий документ на русском языке:

Информация ходатайствующему о предоставлении убежища [PDF]

Насколько я понял, надо въехать с гостевой визой и попросить убежища, хотя прямо там это не сказано. Полазайте по сайту UVI, чего найдете нам расскажете.

Это еще что. Как-то тут жарко обсуждали, аж в нескольких темах, закон об НГО как свершившейся факт, в той редакции, в которой его не приняли. Было круто!

Как вы думаете, это врожденная глупость или приобретенное слабоумие?

А думаю, это обычное дело! :lol:

Думаю, однако, что это - самомнение и самолюбование. Люди хотят выглядеть авторитетно, иметь популярность, быть принципиальными, резать правду матку, заткнуть оппонета за пояс и т.п. Выходит в результате довольно комично.

Но на практике, кто здесь более всего выступает , элементарные невежи...

Обычный плагиат с популярных сайтов и злектронных газет со своими пустыми комментариями.

Больные желудочногастрогенитальные темы это понятно, древнейший инстинкт.
Животный.

Заступники, прекрасно чувствующего народа, тоже понятно, куда то свою неприспособленность и ненужность в этом мире надо выплескивать.

вроде бы все равно, но общее реноме суоми.ру снижается...
вроде создан для многих, а обслуживает корпоративную кучку умобесребренников.

так и быть я передам это семье Масхадова...

как круто и быстро "диагностировали" народ.
может и вам кто-то диагноз поставит?

ему нельзя, он победитель Бельского...
(это я с сайта про соседей сплагиатировал)

вау- победитель бельского? а что? была борьба не на жизнь а на смерть?

была, я несколько уписался...
http://www.russian.fi/forum/showpos...4&postcount=372

Ну да, заткнул его-же оружием! Респект!

уж очень за нас убогих абыдно стало...

Заметьте, это был не я! Уже устал...

Смотрите проще - мы обычные обыватели.

ok
про вас я понял, спасибо за такт,

а кто под вами, это необычные? juontajat?

no comment---

Kaukasian itsenäisyyden lyhyt renessanssi

Keskusvallat (Saksa, Itävalta-Unkari, Turkki ja Bulgaria) olivat ensimmäisen maailmansodan päättyessä sitoutuneet tukemaan Kaukasian maiden itsenäisyyttä: Turkki asettui erityisesti Azerbaidžanin ja Pohjois-Kaukasian suojelijaksi, kun taas Saksa otti Georgian suojelukseensa. Aluksi kuitenkin kaavailtiin itsenäistä Transkaukasian liittovaltiota, joka olisi koostunut Bakun, Gäncän, Jerevanin, Tbilisin ja Kuban maakunnista, Batumin ja Karsin alueista sekä Suhumin ja Zakatalin territorioista. Samalla Venäjä luovutti Turkille kaikki ensimmäisessä maailmansodassa valtaamansa alueet sekä lisäksi Karsin, Ardahanin ja Batumin maakunnat. Runsas kuukausi perustamisensa (22.4.) jälkeen, 26. toukokuuta 1918, Transkaukasia kuitenkin hajosi, kun Georgia, Azerbaidžan, Armenia ja Pohjois-Kaukasia julistautuivat itsenäisiksi.[44] Ardahan ja Kars jäivät Turkille senkin jälkeen, kun bolševikit olivat miehittäneet Kaukasian maat.

Osa georgialaisista kansallismielisistä tuki ensimmäisessä maailmansodassa Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Turkkia Venäjää vastaan. Vallankumouksen yhteydessä vuonna 1917 georgialaiset menševikit nousivat vuonna 1893 perustetun Sosiaalidemokraattisen puolueen johdolla Georgian suosituimmaksi puolueeksi ja hallitsivat myös Transkaukasian liittovaltion johtotehtäviä. Transkaukasia kuitenkin hajosi, kun saksalaiset kehottivat georgialaisia julistautumaan itsenäisiksi toukokuussa 1918 ja neuvottelemaan rauhasta Turkin kanssa. Joulukuussa 1918 Georgialla oli lyhyt rajasota Armenian kanssa, minkä seurauksena syntyi vuonna 1920 Georgian miehittämä puskurivyöhyke. Venäjän bolševikit käyttivät armenialaisia provokaatioon, jolla oikeutettiin bolševikkien hyökkäys Georgiaan ja koko maan miehitys.[45]

Venäjän vallankumous helmikuussa (maaliskuussa) 1917 johti Venäjän sotatoimien lopettamiseen Turkin-rintamalla, ja lokakuussa (marraskuussa) bolševikkien vallankaappaus johti Venäjän imperiumin hajoamiseen.[46] Georgia, Armenia ja Azerbaidžan itsenäistyivät toukokuussa 1918. Azerbaidžan oli aiemmassa uskontopohjaisessa geopolitiikassa ollut sidoksissa šiialaiseen Persiaan, mutta nuorturkkilaisten muutettua Turkin imperiumin pääasiallisen luonteen uskonnollisesta kansalliseksi, tuli Azerbaidžanista Turkin luonnollinen liittolainen. Jo syksyllä 1918 turkkilaiset marssivatkin Bakuun. Turkki oli kuitenkin heikko ja luhistumispisteessä oleva imperiumi, ”Euroopan sairas mies”, ja sen rintamat pettivät muualla. Sèvres’in rauhassa Turkki irrottautui sodasta raskain ehdoin. Turkki joutui rauhanehtojen mukaan myös vetäytymään Azerbaidžanista, mikä jätti vasta itsenäistyneen nuoren tasavallan puolustuksen bolševikkeja vastaan maan omien joukkojen ja vapaaehtoisten varaan.[47] Georgialla ja Armenialla ei ollut senkään vertaa tukea.

Itsenäisen Georgian oli ehtinyt tunnustaa 22 valtiota ja sen oli tunnustanut jopa Neuvosto-Venäjä sekä Brestin rauhassa 1918 että uudelleen toukokuussa 1920. Yleisen kansainvälisen tunnustuksen Georgia sai tammikuussa 1921. Bolševikit kohtasivat Georgiassa kaikkein voimakkaimman vastarinnan ja se kukistuikin vasta kun sekä Azerbaidžan että Armenia olivat jo pitkään olleet bolševikkien hallussa. Neuvostoaikana georgialaiset bolševikit nousivat varsin huomattaviin asemiin – Stalin ja Beria esimerkkeinä. Lisäksi Georgia oli Neuvostoliiton vauraimpia alueita ja niitä harvoja, joissa yksityisyritteliäisyys kukoisti kollektivisoinnista huolimatta. Vuonna 1924 Georgiassa oli kommunisminvastainen kansannousu, joka tukahdutettiin.[48]

Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin lisäksi itsenäistymishalu puhkesi roihuun myös Pohjois-Kaukasiassa. Tšetšeenien Sujutškalaksi nimeämässä Groznyissä kokoontui vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen seurauksena tšetšeenien kansalliskokous. Toukokuussa puolestaan Vladikavkazissa kokoontui Vuoristolaisten liiton keskuskomitea, ja tšetšeenit olivat mukana perustamassa uutta valtiota. Lokakuussa pohjoiskaukasialaisten delegaatiot päättivät perustaa Pohjois-Kaukasian kansakuntien liiton Šamilin vanhassa pääkaupungissa Vedenissä (ven. Vedeno).[49]

Venäläiset eivät kuitenkaan jääneet katselemaan tätä sivusta: marraskuussa alkoivat taistelut tšetšeenien ja lähinnä kasakoista koostuneiden venäläisjoukkojen välillä, ja venäläiset miehittivät Groznyin. Tšetšeenien johtaja šeikki Deni Arsanov piiritti kaupungin, mutta joutui kesken rauhanneuvottelujen väijytykseen ja tapettiin Groznyin rautatieasemalla, minkä tšetšeenit kostivat tuhoamalla venäläisten Vozdviženskin linnoituksen. Tšetšeenien uudeksi johtajaksi tuli vanhoillinen šeikki Uzun Hadži, joka julistautui Tšetšenian emiiriksi.[50]

Terekin kasakat hakeutuivat yhteistyöhön Pietarissa valtaan nousseiden bolševikkien kanssa, kun taas tšetšeenit liittyivät Venäjän valkoisten kenraalien rintamaan. Tilanteesta huolimatta Pohjois-Kaukasian liittovaltio perustettiin 2. joulukuuta 1917 – neljää päivää ennen Suomen itsenäisyyttä. Tavoitteena oli yhdistää kaikki itsenäisyysmieliset Pohjois-Kaukasian kansat liittovaltioon, joka ulottuisi Dagestanista ja Tšetšeniasta mahdollisesti Abhasiaan saakka, toisin sanoen Kaspianmereltä Mustallemerelle.[51] Samaa päämäärää on peräänkuuluttanut nykyisessä Tšetšeniassa radikaali Šamil Basajev, ja Venäjä on esittänyt sen uhkakuvana dominoteoriansa muodossa, syyttäen tšetšeenejä ”ekspansionismista”. Tosiasiassa Tšetšenian itsenäisyysmieliset johtajat Džohar Dudajev ja Aslan Mashadov eivät ole vaatineet koko Pohjois-Kaukasian liittämistä yhdeksi liittovaltioksi – suostuihan Dudajev aikoinaan suosiolla Tšetšenian osana olleen Ingušiankin eroon.

Alkuun Pohjois-Kaukasian liittovaltion tavoitteet asetettiin maltillisiksi – se vaati vasta autonomiaa osana Venäjää. Bolševikit pysyivät kuitenkin vastoin kaukasialaisten odotuksia vallassa toista kuukautta. Lisäksi Suomen täyden itsenäisyysjulistuksen esimerkki rohkaisi muita ”separatisteja” seuraamaan perässä, ja niin Pohjois-Kaukasian liittovaltio ilmoitti eroavansa Venäjästä 21. joulukuuta 1917. Hallitus toimi aluksi nykyisessä Pohjois-Ossetian pääkaupungissa Vladikavkazissa, mutta siirtyi sitten nykyiseen Ingušian pääkaupunkiin Nazraniin. Bolševikit tunnustivat maaliskuussa Pohjois-Kaukasian oikeuden itsenäisyyteen, mutta vastustivat sen ”porvarillista” hallitusta.[52]

Venäjän sisällissota levisi kuitenkin Kaukasiaan ja osa inguušeista ja tšetšeeneistä siirtyi punaisten puolelle, osittain seurauksena siitä, että kasakat olivat vaihtaneet puolta valkoisiin ja valkoisen Venäjän joukot tuottaneet pettymyksen itsenäisyydestä haaveileville kansakunnille – samoinhan kävi myös Suomen ja Viron rintamalla. Kaukasiassa bolševikkeja johti hyvin nuori tšetšeeni Aslanbek Šeripov, joka julisti Terekin neuvostotasavallan Pjatigorskissa. Pohjois-Kaukasian Vuoristolaistasavalta[53] esitti virallisen itsenäisyysjulistuksensa 11. toukokuuta 1918. Se oli sekulaari valtio, jonka muodostamisessa olivat edustettuina kaikki Pohjois-Kaukasian kansat sekä myös kasakat. Paria viikkoa myöhemmin julistautuivat itsenäisiksi myös Georgia, Azerbaidžan ja Armenia. Pohjois-Kaukasian liittovaltion pääministerinä toimi tšetšeeni, Groznyissä öljyllä vaurastunut eversti Abdulmadžid Tapa Tšermojev, ja ulkoministerinä kumykki Haidar Bammat. Turkki, Saksa ja Ranska ehtivät tunnustaa tämän uuden valtion de facto.[54]

Vuoristolaistasavallan murskasi Denikinin armeija, ja syyskuussa 1919 sen korvasi šeikki Uzun Hadžin johtama ”Pohjois-Kaukasian emiirikunta”, joka oli luonteeltaan selvästi uskonnollinen. Sen puolestaan murskasi puna-armeija helmikuussa 1920.[55] Turkki tuki pyrkimyksiä yhdistää pieniä itsenäiseksi julistettuja yrityksiä, kuten Terekin tasavaltaa ja Vuoristolaistasavaltaa Azerbaidžaniin. Myös Euroopan valtiot kannattivat laajemman Kaukasian kokonaisuuden muodostamista. Kaukasian maiden delegaatiot olivat edustettuina Pariisin konferensseissa (18.1.1919-21.1.1920), Lontoossa (helmi-maaliskuussa 1920) ja San Remossa (19.-26.4.1920).[56]

Taistelut bolševikkien ja kaukasialaisten välillä jatkuivat tällä välin Dagestanissa, jossa Azerbaidžanista pohjoiseen marssinut Turkin armeija tuki dagestanilaisia. Joulukuussa 1918 Pohjois-Kaukasian hallitus vaihtui ja uusi Pšemaho Kotsevin hallitus teki sopimuksen valkoisen Venäjän ja kasakoiden kanssa. Valkoisten ylimielisyys ja töykeä käytös ei-venäläisiä kohtaan samoin kuin kieltäytyminen sitoutumasta kunnioittamaan mahdollisten liittolaisten itsenäisyyttä kostautui heille niin pohjoisessa, lännessä kuin Kaukasiassakin, lisäten bolševikkien kannatusta ei-venäläisten keskuudessa Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasiassa. Bolševikit sentään lupailivat itsenäisyyttä.[57]

Vaikka geopolitiikan klassikko ja Britannian lähettiläs kenraali Denikinin Etelä-Venäjälle, sir Halford Mackinder, suositteli Britannialle liittoutumista bolševikkien vastaisten eturintamamaiden kanssa ja niiden itsenäisyyden tukemista, Lloyd Georgen hallitus kieltäytyi ja jatkoi Denikinin tukemista, pettäen siten kaukasialaisille tehdyt lupaukset.[58] Ymmärtämättä lainkaan kaukasialaisten strategisia etuja Britannian hallitus kehotti näitä tukemaan Denikinin valkoista hallitusta ”Venäjän pelastamiseksi epäjärjestykseltä”. Denikinin venäläiset taistelivat ensin kaukasialaisia kansallismielisiä vastaan, kukistaen nämä Tšetšeniassa kolmessa kuukaudessa, minkä jälkeen tšetšeenien punaiset jatkoivat vielä taistelua, kunnes heidän johtajansa Šeripov kaatui 11. syyskuuta 1919, vasta 22-vuotiaana.[59]

Valkoiset venäläiset valtasivat Dagestanissakin Šamilkalan (nyk. Mahatškala, ven. Petrovsk) ja Temir-Khan-Šuran (nyk. Buinaksk), jolloin pohjoiskaukasialaisten presidentiksi valittu inguuši Vassangirai Džabagi hallituksineen pakeni Tbilisiin. Georgiassa vallassa oli sosiaalidemokraattinen presidentti Noë Žordania. Kevään ja kesän 1920 kuluessa bolševikit valtasivat Dagestanin. Vasta vetäytyessään bolševikkien tieltä valkoiset venäläiset suostuivat tunnustamaan Pohjois-Kaukasian liittovaltion ”toistaiseksi itsenäiseksi”. Kun heinäkuussa 1920 Džabagi ja Bammat edustivat Pohjois-Kaukasiaa Pariisin rauhankonferenssissa, oli valta Kaukasiassa jo bolševikeilla.[60]

Kaukasialaisten vastarinta jatkui kuitenkin sitkeänä maanpaossa Georgiassa, jossa kaukasialaiset tavoittelivat Turkin suojelusta. Turkista saatiin avuksi Tbilisiin itse legendaarisen Šamilin pojanpoika Said Bey, joka asettui pohjoiskaukasialaisten keulakuvaksi. Said Beyn johdolla pohjoiskaukasialaiset ylittivät taas rintaman Georgiasta käsin ja saivat pian tuhansia miehiä Tšetšeniasta ja Dagestanista liittymään taisteluun bolševikkeja vastaan. Dagestanin vastarinta tyrehtyi vasta, kun Georgia oli joutunut bolševikkien haltuun. Said Bey palasi Turkkiin, mutta avaarit ja tšetšeenit jatkoivat vastarintaa Tšetšenian vuorilla vuoteen 1925 saakka, jolloin vastarintaliikettä viimeiseen veripisaraan saakka johtanut šeikki Nadžmuddin Gotsinski (Hotsolainen) vangittiin ja teloitettiin. Vielä tämänkin jälkeen sissisota jatkui, samaan tapaan kuin Viron metsäveljillä, Dagestanissa aina vuoteen 1928 ja Tšetšenian ylämaalla 1930-luvun lopulle.[61]

Neuvostoaikana tšetšeenit nousivat täysimittaiseen aseelliseen kapinaan vielä kahdesti ennen kuin Stalin karkotti koko kansan Kazakstaniin: ensimmäisen kerran vuosina 1929-1930 reaktiona kollektivisointipolitiikkaan, ja toistamiseen vuosina 1940-1942, jolloin vastarintaliikkeen johtoon siirtynyt kansallismielinen runoilija ja lehtimies Hassan Israilov sai vaikutteita Suomen talvisodasta ja suomalaisten menestyksestä vuosina 1939-1940. Israilov ilmoitti tekevänsä Tšetšeniasta ”toisen Suomen”. Neuvostojoukot ajoivat pian Israilovin hallituksen joukkoineen metsäsisseiksi, mutta nämä jatkoivat taistelua kaksi vuotta, saaden vielä entisen tšetšeenikommunistin Mairbek Šeripovin liittymään joukkoihinsa. Neuvostoliitto päätyi pommittamaan aluetta. Vuosina 1942-1943 etenivät kuitenkin myös saksalaiset ja suomalaiset SS-joukot Pohjois-Kaukasiaan – aina Malgobekiin Ingušiaan (mutta ei Tšetšeniaan) – kunnes joutuivat perääntymään saamatta kosketusta tšetšeeneihin.[62]

Myös Suomessa Kaukasiaa seurattiin 1920-luvulla tiiviisti – olihan Suomenkin itsenäisyys tuolloin aivan yhtä nuori kuin Kaukasian maiden. Helsingin Sanomat kirjoitti syyskuussa 1924 Georgian tapahtumista otsikolla ”Georgian surullinen kohtalo”. Artikkeli herättää déjà vu -tunteita 1990-luvun tapahtumista Georgian vallankaappauksen yhteydessä ja sittemmin Tšetšeniassa:

”Tiedot kapinaliikkeestä Georgiassa owat olleet hywin ristiriitaisia. Konstantinopolin kautta Parisiin saapuneet tiedot owat wakuuttaneet kapinaliikkeen, joka ensin puhkesi maan sisäosissa, wähitellen lewinneen yli koko Georgian sekä sieltä kaakkoon päin Aserbeidshaniin ja pohjoiseen Kubanin kasakkain alueelle. Wirallisella wenäläisellä taholla nämä tiedot kuitenkin mitä jyrkimmin kumotaan ja wakuutetaan koko historian supistuwan elokuun loppupäiwinä Georgiassa tapahtuneisiin paikallisiin kapina-yrityksiin, jotka kohta tukahdutettiin.

Что писали в Хелсингин Саномат в 1924 году. Это не Википедия где все могут писать а статя финов которые наблюдали на события на Кавказе.

Totuus tässäkin tapauksessa lienee löydettäwissä keskiwäliltä, ja warmana woitaneen pitää, että mieliala Georgiassa ja Kaukasian muissa osissa on nykyjään hywin lewoton, minkä wuoksi neuwostowiranomaiset owat katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä laajoihin warowaisuus-toimenpiteisiin, ja toimeenpanna lukuisia wangitsemisia, wieläpä joukkoteloituksiakin, joka kowakourainen menettelytapa on antanut ulkomaiden, m.m. Saksan sosialidemokraateille aihetta esittää tarmokkaita wastalauseita…

Georgian historialliset waiheet owat hywin mielenkiintoiset. Tämä maa, joka muodostaa 66’000 neliökm. laajan maakaistaleen Mustanmeren ja Kaspianmeren wälillä ja jossa asuu noin 3 milj. ihmistä, oli wuosisatojen kuluessa itsenäinen waltakunta, kunnes Wenäjä 18:n wuosisadan lopulla teki lopun sen riippumattomuudesta. Wenäjän wallankumouksen jälkeen w. 1918 Georgia julistautui jälleen riippumattomaksi tasawallaksi ja liittoutuneet wallat, samoinkuin Neuwosto-Wenäjäkin, tunnustivat sen itsenäisyyden. W. 1920 neuwostohallitus sitäpaitsi allekirjoitti Georgian hallituksen kanssa sopimuksen, jossa bolshewikit sitoutuiwat olemaan millään tawoin sekautumatta tämän naapurimaan asioihin. Mutta Moskowan wallanpitäjillä on hywin omituinen käsitys lupausten ja sopimusten pyhyydestä.

Jo seuraawana wuonna Moskowan asiamiehet saiwat yllytetyksi Georgian kommunistiset työläisainekset kapinaan kansallista hallitusta wastaan ja samaan aikaan woimakkaita wenäläisiä joukko-osastoja hyökkäsi Kaukasiasta, Aserbeidshanista ja Armeniasta käsin Georgiaan. Muutamia wiikkoja kestäneen urhoollisen wastarinnan jälkeen Georgian porwariston ja sosialidemokraattien täytyi wäistyä yliwallan tieltä ja jättää maansa walloittajan käsiin. Sosialidemokraattien hallitus, kansan walitsema presidentti Jordania sekä huomattawimmat poliittiset johtajat pakeniwat Länsi-Europpaan, jossa he owat kerta toisensa perästä koettaneet ajaa maansa asiaa Kansainliitossa sekä suurwaltojen hallitusten luona, mutta toistaiseksi he owat saaneet tyytyä ainoastaan platoonisiin myötätunnon osoituksiin. …”[63]

Helsingin Sanomat kuvaa tämän jälkeen, kuinka länsimaiden sosiaalidemokraatit olivat kehuneet presidentti Žordanian hallitsemaa Georgiaa ”ihanteelliseksi sosialistivaltioksi” ja Britannian pääministeri Ramsay MacDonald oli itse ”mieskohtaisesti” käynyt tutustumassa Georgiaan vuonna 1920. Kun Britannia kuitenkin päätyi sopimukseen Neuvosto-Venäjän kanssa, unohtivat niin MacDonald kuin muutkin aikaisemmat Kaukasian ystävät äkisti tukensa Georgialle ja muille Kaukasian maille.[64]

А нельзя ли было дать просто ссылку?

Такое чувтво,что весь сыр-бор с политическим убежищем исходит от самой Финляндии.
И насчет Эстонии: они бы рады предложить,хотя бы для того,чтоб лишний раз насолить России...да наперед знают что туда Масхадовы сами не поедут.Уровень жизни не тот! Швеция тоже как разгонять начала помаленьку всякую шушеру. А в Англии и своих забот хватает с неграми и с теми же чеченцами.

С какими неграми и чеченцами!? Там индусы и пакистанцы.

Никто никого не разгоняет, просто возможно ужесточили правила и закрутили гайки таким способом чтобы просящим было сложнее попасть на территорию страны (отсюда и закон что подавать на статус беженца можно только находясь в стране). Франция также на днях собралась изменить иммиграционный закон.