|
Suomalaisilla nuorilla ei ole omakohtaista tunnesidettä Karjalan alueisiin.
Tapiolan Heikintorilla on aamukymmeneltä vielä hiljaista. Olemukseni tuntuu burberry-invaasion keskellä erityisen hutsahtavalta. Kaksivuotias poika huomauttaa rattaita työntävälle isälleen, että täti on vähän pienempi kuin äiti. Isää naurattaa. Tädillä on liian pieni hame.
Venäläinen tyylini on Tapiolassa osastoa Almodóvarin naiset: jostain repsottaa mutta väriä riittää. Myyjät katsovat kiinnostuneina, eläkeläiset tuijottavat avoimesti, ja minä säikähdän peilikuvaani.
Kukaan ei huorittele.
Pahinta, mitä kuulen, on kahden naisen supatus selkäni takana:
- Järkky.
Joku on sanonut, että suomalaisissa tavaratalossa kävellään venäläisten perässä vahtimassa. Radio Sputnikin venäläinen markkinointipäällikkö Nadja Leinonen, 27, toteaa, että tiukkoja katseita tai vahtimista tulee erityisesti silloin, kun porukka puhuu keskenään venäjää. Erinomaista suomea puhuva Nadja tarkentaa, että kun suomalainen myyjä haluaa oikein näpäyttää, hän panee venäläiset odottamaan palvelua.
- Minusta se on epäsivistynyttä käytöstä. Ihminen joka on sisältä kiltti ja sivistynyt, ei suhtaudu toiseen ihmiseen niin, hän miettii.
Takavuosina venäläisporukat osoittivat kielitaidottomina sormillaan niitä vaatekappaleita, jotka he halusivat ostaa. Ennen luottokorttien aikaa he maksoivat taskusta löytyvällä rahatukulla, kateellisten katsoessa vierestä.
Tänään näen tavallisia venäläisiä turisteja lähikaupassani, kun he esittävät kassalla ulkoa opettelemansa vakiokysymyksen: how much?
Myyjät tietävät kirjoittaa summan paperille, sillä englantia nämä turistit eivät välttämättä osaa.
Minulle on tuttu myös venäläisten turistibussien rivistö Arkadiankadulla, mutta vain tänään yksi kuskeista viittelöi minua kyytiin. Hän huomaa tosin pian, etten kuulukaan porukkaan.
Alan viihtyä peruukissani.
Juon Nadjan kanssa kupposen kahvia Radio Sputnikin askeettisessa toimituksessa Itäkeskuksessa. Hän muutti Suomeen neljä vuotta sitten pienen vauvan ja suomalaisen miehensä kanssa. Kotiutuminen oli vaikeaa, mutta kärsivällinen aviomies Matti tuki vaimoaan.
- Joka kuukausi ajattelin, että en kestä enää. Virastoissa suhtauduttiin penseästi, kun taas mieheni suomalaiset ystävät olivat avuliaita ja ystävällisiä. Englannilla ei tässä maassa pärjää, joten päätin opiskella kielen kunnolla. Jos kieltä ei osaa, tuntee aina itsensä vieraaksi, Nadja toteaa.
Hän oli vieraillut koulunsa tanssiryhmän kanssa Suomessa vuonna 1991, jolloin suomalaiset ottivat koulutytöt avosylin vastaan. Kokemus oli neljä vuotta sitten aivan toinen.
- On tärkeää, että maahanmuuttaja ottaa maasta selvää ennen muuttoa. Minä en sitä tehnyt. Kesti kaksi vuotta, ennen kuin aloin viihtyä.
|
