|
Ну и наконец, 3.6 Valtiopaternalistinen näkökulma
Valtiopaternalismilla (state paternalism and child protection) viitataan valtion laajaan oikeuteen
tehdä väliintuloja lasten suojelemiseksi vanhempien huonolta kohtelulta. Valtiota pidetään neutraalina ja epäpoliittisena ”hyväntekijänä”, joka edistää ja valvoo asiantuntijoidensa kautta lasten etua ja hyvinvointia. Asiantuntijoiden kyvyt, tiedot ja taidot saavat osakseen ääretöntä luottamusta. Perhe ei ole yhteiskunnasta irrallaan, ja sillä ajatellaan olevan myös keskeisiä velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, kuten lasten sosiaalistaminen. Lyömällä laimin lastensa kasvatus- ja hoitovastuun, tulee valtiolle paitsi oikeus myös velvollisuus puuttua näihin tilanteisiin ja perheen yksityisyyteen. Sosiaalisen kontrollin kohdistamista perheisiin pidetään positiivisena, jopa suotavana. Mikäli vanhemmat ovat itse jääneet vaille riittävän hyvää hoitoa ja huolenpitoa, he voivat olla kyvyttömiä tuntemaan sitä empatiaa ja vastuuta, jota lapsesta huolehtiminen edellyttää. Kyvyttömyys voi ilmetä myös lapsen fyysisen hoidon laiminlyöntinä. Näkökulma huomioi yleensä molemmat vanhemmat, joskin äidin osuus lasten hoivassa monesti korostuu. (Fox Harding 1997, 40–69; Rantalaiho 1993, 108–109.)
Näkökulman kannattajat uskovat valistuneiden vanhempien toiminnan olevan riittävä turvaamaan
lapsen edun. Valtiopaternalismi korostaa lapsen erityislaatua ja tämän erityisiä tarpeita. Lapsen etu toteutuu, jos huoltapitävä vanhempi vastaa hänen tarpeisiinsa. Jos näin ei tapahdu, voidaan vanhempi korvata psykologisesti luotettavalla vanhemmalla. Tällöin yhteydenpitoa omiin vanhempiin ei ole pidetty lapsen edun mukaisena, koska hänen suhteensa psykologisiin vanhempiin voi vaarantua.
Valtion väliintulot katsotaan oikeutetuiksi, koska valtion tehtävä on huolehtia riskiolosuhteissa elävistä lapsista. Lasten perheille suositellaan myös erilaisia tukipalveluja. Valtiopaternalistisen ajattelutavan mukaisesti lapsen edun tulisi ohjata yhteiskuntapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. (Fox Harding 1997, 40–69; Rantalaiho 1993, 109, 112–113.)
Lapset ovat haavoittuvia, vanhemmistaan riippuvaisia sekä olemukseltaan ja tarpeiltaan erityisiä.
Fyysisen hoidon lisäksi lapsi tarvitsee niin rakkautta, turvallisuutta, huomiota ja kiitosta kuin uusia
kokemuksiakin. Lapsella ei katsota lopulta kuitenkaan olevan oikeutta itsemääräämiseen ja sen sisältämään oletukseen vapaudesta. Lasten vapaus (vapautta jostakin) on vapautta huonosta kohtelusta, laiminlyönneistä ja pahoinpitelystä. Lasten ja vanhempien välinen suhde ei siten ole välttämättä ”ikuisesti kestävä”.
|
