|
Продолжение статьи в Хесари:
Ovisummeri pärähtää.
Lähetti tuo verkkokaupasta tilatun pressokeittimen. Järkevämpää olisi ollut ostaa sänky, mutta Umayya valitsi kahvikoneen.
Sängyn ehtii hankkia sitten joskus.
Muuttokuormassa oli vain 32 pahvilaatikkoa, vaatteet ja Reeman tavarat. Suurimman osan kirjoistaankin hän antoi pois.
Umayya kuittaa toimituksen, avaa laatikon ja pudistaa pakkauspölyt. Töpseli seinään ja kahvin tuoksu täyttää asunnon.
Kahvittelun jälkeen on taas voimia jatkaa Suomi-analyysia.
"Eivät persujen neekeripuheet minua heilauta. Olen pettynyt älymystöön, joka ei halua huomata, mikä valtava muutos Suomessa on edessä."
Suomi siirtyy väistämättä monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Se on yhtä suuri muutos kuin demokratiaan siirtyminen tai tasa-arvon edistäminen, ja sitä varten tarvitaan työkaluja ja toimintamalleja.
Umayyan mielestä monikulttuurisuustyö on trivialisoitunut puuhasteluksi, joka muistuttaa enemmän sosiaalityötä kuin muutosta tukevaa toimintaa. Valkoiset naiset järjestävät tilaisuuksia, joissa musta mies soittaa rumpuja ja tarjolla on etnistä ruokaa. Folkloristisen puuhastelun sijasta pitäisi rakentaa infrastruktuuria, tutkia tilastoja ja katsoa, ettei mikään siirtolaisryhmä jää taide- ja kulttuurikentän ulkopuolelle ja eristäydy.
"Venäläiset ovat Suomen suurin ulkomaalaisryhmä, ja heidät on jätetty yksin. Kun kulttuurin rahoitus alkaa tulla yhä enemmän Venäjältä, ryhmästä saattaa tulla samanlainen vähemmistö kuin Viron venäläisistä."
Toinen ongelma on ruotsinkielinen vähemmistö. Se pitää vimmatusti kiinni erityisasemastaan ja torpedoi muutokset.
Vuodesta 2017 tulee Umayyan mielestä mielenkiintoinen. Itsenäisyyden satavuotisjuhlat korostavat kansallista identiteettiä, vaikka perinteisen ja puhtaan suomalaisetnisen kulttuurin aika on jo ohi.
Joka viides helsinkiläinen on tuolloin jo muualta muuttanut. Maa on jakautumassa kahtia: maaseudulla asuvat iäkkäät suomalaiset ja kaupungeissa muualta tulleet nuoret.
Jos nämä nuoret eivät pääse yhteyteen suomalaisen kulttuurin kanssa, he eristäytyvät omiin oloihinsa, ja Suomesta tulee vielä jakautuneempi maa.
Juuri näiden ongelmien ennalta ehkäisemiseen Umayya Abu-Hanna olisi halunnut paneutua työpaikallaan, mutta hän ei saanut ajatuksilleen mielestään vastakaikua.
Nyt hän kirjoittaa aiheesta kirjaa Koneen Säätiön apurahan turvin. Kirjasta tulee työkalupakki, joka auttaa kulttuurikentän instituutioita ja organisaatioita siirtymään puuhastelusta konkreettiseen työhön.
Mielessä pyörii monta muutakin kirjahanketta.
Mutta työt saavat odottaa vielä hetken, sillä tärkeintä on saada tyttären arki ensin sujumaan.
Kun tytär on esikoulussa, Umayya kulkee kaupungilla, kiertelee näyttelyissä ja seuraa, miten kansainvälisessä kaupungissa toimitaan ja eletään.
Suomessa vietetyt vuosikymmenet ovat jättäneet jälkensä. Umayyakin huomaa rajaavansa suomalaiseen tapaan hyvän ja sallitun. Mikä ei ole hyvää, on huonoa.
Hollannissa rajoja ei piirretä niin selvästi. Leikkipuistojen hiekkalaatikkoihinkaan ei rakenneta reunuksia. Ravintoloissa on lapsia, sateella ei käytetä sadevaatteita, vanhat ja nuoret käyvät samoissa paikoissa.
"Olen hämmästynyt, että minusta on tullut Suomessa myös ahdasmielinen. Tulkitsen asioita ja vaadin rauhaa. Kun ihmettelin huivipäisiä opettajia koulussa, veli sanoi, että mitä sinä niistä huiveista puhut. Onko sinulla huomauttamista opetuksesta?"
Reema on jo oppinut hollantia ja häpeää äitiään, joka ei hänen mielestään osaa lukea eikä kirjoittaa.
Eikä edes aio vielä opetella, sillä tällä kertaa Umayya on päättänyt olla sopeutumaton maahanmuuttaja. Hollantilaiset saavat pitää polkupyöränsä ja omituisen tapansa sirotella suklaamuruja aamiaisleipien päälle.
"En tiedä edes, mitä kiitos on hollanniksi. Puhun joka paikassa englantia. I don't give a shit. Olen omassa maailmassani."
Entä kun apuraha on loppunut ja kaikki kirjat on kirjoitettu?
"Se onkin iso kysymys. Onko parempi jäädä tiskaamaan tänne vai palata sylkykupiksi Suomeen?"
Umayya Abu-Hanna täytti 50 vuotta viime torstaina 17. maaliskuuta.
|
