Dzuku

Kaukasian itsenäisyyden lyhyt renessanssi

Keskusvallat (Saksa, Itävalta-Unkari, Turkki ja Bulgaria) olivat ensimmäisen maailmansodan päättyessä sitoutuneet tukemaan Kaukasian maiden itsenäisyyttä: Turkki asettui erityisesti Azerbaidžanin ja Pohjois-Kaukasian suojelijaksi, kun taas Saksa otti Georgian suojelukseensa. Aluksi kuitenkin kaavailtiin itsenäistä Transkaukasian liittovaltiota, joka olisi koostunut Bakun, Gäncän, Jerevanin, Tbilisin ja Kuban maakunnista, Batumin ja Karsin alueista sekä Suhumin ja Zakatalin territorioista. Samalla Venäjä luovutti Turkille kaikki ensimmäisessä maailmansodassa valtaamansa alueet sekä lisäksi Karsin, Ardahanin ja Batumin maakunnat. Runsas kuukausi perustamisensa (22.4.) jälkeen, 26. toukokuuta 1918, Transkaukasia kuitenkin hajosi, kun Georgia, Azerbaidžan, Armenia ja Pohjois-Kaukasia julistautuivat itsenäisiksi.[44] Ardahan ja Kars jäivät Turkille senkin jälkeen, kun bolševikit olivat miehittäneet Kaukasian maat.

Osa georgialaisista kansallismielisistä tuki ensimmäisessä maailmansodassa Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Turkkia Venäjää vastaan. Vallankumouksen yhteydessä vuonna 1917 georgialaiset menševikit nousivat vuonna 1893 perustetun Sosiaalidemokraattisen puolueen johdolla Georgian suosituimmaksi puolueeksi ja hallitsivat myös Transkaukasian liittovaltion johtotehtäviä. Transkaukasia kuitenkin hajosi, kun saksalaiset kehottivat georgialaisia julistautumaan itsenäisiksi toukokuussa 1918 ja neuvottelemaan rauhasta Turkin kanssa. Joulukuussa 1918 Georgialla oli lyhyt rajasota Armenian kanssa, minkä seurauksena syntyi vuonna 1920 Georgian miehittämä puskurivyöhyke. Venäjän bolševikit käyttivät armenialaisia provokaatioon, jolla oikeutettiin bolševikkien hyökkäys Georgiaan ja koko maan miehitys.[45]

Venäjän vallankumous helmikuussa (maaliskuussa) 1917 johti Venäjän sotatoimien lopettamiseen Turkin-rintamalla, ja lokakuussa (marraskuussa) bolševikkien vallankaappaus johti Venäjän imperiumin hajoamiseen.[46] Georgia, Armenia ja Azerbaidžan itsenäistyivät toukokuussa 1918. Azerbaidžan oli aiemmassa uskontopohjaisessa geopolitiikassa ollut sidoksissa šiialaiseen Persiaan, mutta nuorturkkilaisten muutettua Turkin imperiumin pääasiallisen luonteen uskonnollisesta kansalliseksi, tuli Azerbaidžanista Turkin luonnollinen liittolainen. Jo syksyllä 1918 turkkilaiset marssivatkin Bakuun. Turkki oli kuitenkin heikko ja luhistumispisteessä oleva imperiumi, ”Euroopan sairas mies”, ja sen rintamat pettivät muualla. Sèvres’in rauhassa Turkki irrottautui sodasta raskain ehdoin. Turkki joutui rauhanehtojen mukaan myös vetäytymään Azerbaidžanista, mikä jätti vasta itsenäistyneen nuoren tasavallan puolustuksen bolševikkeja vastaan maan omien joukkojen ja vapaaehtoisten varaan.[47] Georgialla ja Armenialla ei ollut senkään vertaa tukea.

Itsenäisen Georgian oli ehtinyt tunnustaa 22 valtiota ja sen oli tunnustanut jopa Neuvosto-Venäjä sekä Brestin rauhassa 1918 että uudelleen toukokuussa 1920. Yleisen kansainvälisen tunnustuksen Georgia sai tammikuussa 1921. Bolševikit kohtasivat Georgiassa kaikkein voimakkaimman vastarinnan ja se kukistuikin vasta kun sekä Azerbaidžan että Armenia olivat jo pitkään olleet bolševikkien hallussa. Neuvostoaikana georgialaiset bolševikit nousivat varsin huomattaviin asemiin – Stalin ja Beria esimerkkeinä. Lisäksi Georgia oli Neuvostoliiton vauraimpia alueita ja niitä harvoja, joissa yksityisyritteliäisyys kukoisti kollektivisoinnista huolimatta. Vuonna 1924 Georgiassa oli kommunisminvastainen kansannousu, joka tukahdutettiin.[48]

Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin lisäksi itsenäistymishalu puhkesi roihuun myös Pohjois-Kaukasiassa. Tšetšeenien Sujutškalaksi nimeämässä Groznyissä kokoontui vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen seurauksena tšetšeenien kansalliskokous. Toukokuussa puolestaan Vladikavkazissa kokoontui Vuoristolaisten liiton keskuskomitea, ja tšetšeenit olivat mukana perustamassa uutta valtiota. Lokakuussa pohjoiskaukasialaisten delegaatiot päättivät perustaa Pohjois-Kaukasian kansakuntien liiton Šamilin vanhassa pääkaupungissa Vedenissä (ven. Vedeno).[49]

Venäläiset eivät kuitenkaan jääneet katselemaan tätä sivusta: marraskuussa alkoivat taistelut tšetšeenien ja lähinnä kasakoista koostuneiden venäläisjoukkojen välillä, ja venäläiset miehittivät Groznyin. Tšetšeenien johtaja šeikki Deni Arsanov piiritti kaupungin, mutta joutui kesken rauhanneuvottelujen väijytykseen ja tapettiin Groznyin rautatieasemalla, minkä tšetšeenit kostivat tuhoamalla venäläisten Vozdviženskin linnoituksen. Tšetšeenien uudeksi johtajaksi tuli vanhoillinen šeikki Uzun Hadži, joka julistautui Tšetšenian emiiriksi.[50]