|
Terekin kasakat hakeutuivat yhteistyöhön Pietarissa valtaan nousseiden bolševikkien kanssa, kun taas tšetšeenit liittyivät Venäjän valkoisten kenraalien rintamaan. Tilanteesta huolimatta Pohjois-Kaukasian liittovaltio perustettiin 2. joulukuuta 1917 – neljää päivää ennen Suomen itsenäisyyttä. Tavoitteena oli yhdistää kaikki itsenäisyysmieliset Pohjois-Kaukasian kansat liittovaltioon, joka ulottuisi Dagestanista ja Tšetšeniasta mahdollisesti Abhasiaan saakka, toisin sanoen Kaspianmereltä Mustallemerelle.[51] Samaa päämäärää on peräänkuuluttanut nykyisessä Tšetšeniassa radikaali Šamil Basajev, ja Venäjä on esittänyt sen uhkakuvana dominoteoriansa muodossa, syyttäen tšetšeenejä ”ekspansionismista”. Tosiasiassa Tšetšenian itsenäisyysmieliset johtajat Džohar Dudajev ja Aslan Mashadov eivät ole vaatineet koko Pohjois-Kaukasian liittämistä yhdeksi liittovaltioksi – suostuihan Dudajev aikoinaan suosiolla Tšetšenian osana olleen Ingušiankin eroon.
Alkuun Pohjois-Kaukasian liittovaltion tavoitteet asetettiin maltillisiksi – se vaati vasta autonomiaa osana Venäjää. Bolševikit pysyivät kuitenkin vastoin kaukasialaisten odotuksia vallassa toista kuukautta. Lisäksi Suomen täyden itsenäisyysjulistuksen esimerkki rohkaisi muita ”separatisteja” seuraamaan perässä, ja niin Pohjois-Kaukasian liittovaltio ilmoitti eroavansa Venäjästä 21. joulukuuta 1917. Hallitus toimi aluksi nykyisessä Pohjois-Ossetian pääkaupungissa Vladikavkazissa, mutta siirtyi sitten nykyiseen Ingušian pääkaupunkiin Nazraniin. Bolševikit tunnustivat maaliskuussa Pohjois-Kaukasian oikeuden itsenäisyyteen, mutta vastustivat sen ”porvarillista” hallitusta.[52]
Venäjän sisällissota levisi kuitenkin Kaukasiaan ja osa inguušeista ja tšetšeeneistä siirtyi punaisten puolelle, osittain seurauksena siitä, että kasakat olivat vaihtaneet puolta valkoisiin ja valkoisen Venäjän joukot tuottaneet pettymyksen itsenäisyydestä haaveileville kansakunnille – samoinhan kävi myös Suomen ja Viron rintamalla. Kaukasiassa bolševikkeja johti hyvin nuori tšetšeeni Aslanbek Šeripov, joka julisti Terekin neuvostotasavallan Pjatigorskissa. Pohjois-Kaukasian Vuoristolaistasavalta[53] esitti virallisen itsenäisyysjulistuksensa 11. toukokuuta 1918. Se oli sekulaari valtio, jonka muodostamisessa olivat edustettuina kaikki Pohjois-Kaukasian kansat sekä myös kasakat. Paria viikkoa myöhemmin julistautuivat itsenäisiksi myös Georgia, Azerbaidžan ja Armenia. Pohjois-Kaukasian liittovaltion pääministerinä toimi tšetšeeni, Groznyissä öljyllä vaurastunut eversti Abdulmadžid Tapa Tšermojev, ja ulkoministerinä kumykki Haidar Bammat. Turkki, Saksa ja Ranska ehtivät tunnustaa tämän uuden valtion de facto.[54]
Vuoristolaistasavallan murskasi Denikinin armeija, ja syyskuussa 1919 sen korvasi šeikki Uzun Hadžin johtama ”Pohjois-Kaukasian emiirikunta”, joka oli luonteeltaan selvästi uskonnollinen. Sen puolestaan murskasi puna-armeija helmikuussa 1920.[55] Turkki tuki pyrkimyksiä yhdistää pieniä itsenäiseksi julistettuja yrityksiä, kuten Terekin tasavaltaa ja Vuoristolaistasavaltaa Azerbaidžaniin. Myös Euroopan valtiot kannattivat laajemman Kaukasian kokonaisuuden muodostamista. Kaukasian maiden delegaatiot olivat edustettuina Pariisin konferensseissa (18.1.1919-21.1.1920), Lontoossa (helmi-maaliskuussa 1920) ja San Remossa (19.-26.4.1920).[56]
Taistelut bolševikkien ja kaukasialaisten välillä jatkuivat tällä välin Dagestanissa, jossa Azerbaidžanista pohjoiseen marssinut Turkin armeija tuki dagestanilaisia. Joulukuussa 1918 Pohjois-Kaukasian hallitus vaihtui ja uusi Pšemaho Kotsevin hallitus teki sopimuksen valkoisen Venäjän ja kasakoiden kanssa. Valkoisten ylimielisyys ja töykeä käytös ei-venäläisiä kohtaan samoin kuin kieltäytyminen sitoutumasta kunnioittamaan mahdollisten liittolaisten itsenäisyyttä kostautui heille niin pohjoisessa, lännessä kuin Kaukasiassakin, lisäten bolševikkien kannatusta ei-venäläisten keskuudessa Ukrainassa, Krimillä ja Kaukasiassa. Bolševikit sentään lupailivat itsenäisyyttä.[57]
Vaikka geopolitiikan klassikko ja Britannian lähettiläs kenraali Denikinin Etelä-Venäjälle, sir Halford Mackinder, suositteli Britannialle liittoutumista bolševikkien vastaisten eturintamamaiden kanssa ja niiden itsenäisyyden tukemista, Lloyd Georgen hallitus kieltäytyi ja jatkoi Denikinin tukemista, pettäen siten kaukasialaisille tehdyt lupaukset.[58] Ymmärtämättä lainkaan kaukasialaisten strategisia etuja Britannian hallitus kehotti näitä tukemaan Denikinin valkoista hallitusta ”Venäjän pelastamiseksi epäjärjestykseltä”. Denikinin venäläiset taistelivat ensin kaukasialaisia kansallismielisiä vastaan, kukistaen nämä Tšetšeniassa kolmessa kuukaudessa, minkä jälkeen tšetšeenien punaiset jatkoivat vielä taistelua, kunnes heidän johtajansa Šeripov kaatui 11. syyskuuta 1919, vasta 22-vuotiaana.[59]
|
