Kri

Muutama päivää sitten päiväkodimme hoitaja kysyi minulta, onko meidän perheellä suomalaista kaveriperhettä. Oma vastaukseni yllätti jopa mua- ei ole yhtään perhettä ja 18 vuotta on jo Suomessa asuttu...Tässähän on paljon miettimisaihetta. Toisaalta, kelattuani muistissa menneitä aikoja tajusin ettei edes ollut semmosta tilaisuutta eikä ajanjaksoa elämässäni, jolloin olisi oluut mahdollista ystävystyä jonkun suomalaisen kanssa. Kun muutin Suomeen ja aloitin kolun 12 vuotiaana, suomalaiset lapset osoittivat heti etten kuulu heidän joukkoonsa, joten oli pakko ystävystyä kaikkien silloin harvojen venäläisten kanssa ja pysyä erossa suomalaisista. Olimme syrjäytyneitä ja ylpeitä, joten aloimme itsekin osoittaa ettei kaverisuhde suomalaisiin kiinnosta meitä.
Nyt olen aikuisinen mutta lovatko lapsuuden pahat kokemukset muuttuneet kompleksiksi ja ennakkoluuloiksi ? Joudunko loput elämäni asumaan yhteisössä mihin en kuulu, jossa olen aina vieras ja jonka jäsenet ovat minulle vieraita?
Syrjäytyminen- tätä se kaikki tarkoittaa, mutta miten omat lapseni? He eivät saa kokea samaa. Olenko vastuullinen siitä miten heidän käy? Mitä voin tehdä estääkseni saman kohtalon lapsillani ja miten hankkisin suomalaisia kavereitä meidän perheellemme?